Laitan
näkkileivän palasen päälle voita ja länttään toisen päälle, käärin voipaperiin
ja kipuan isäni Vanaja-ajokin koppiin. Jätän eväät penkille vänkärin paikalle.
On sunnuntai
iltapäivä Myllyojalla Oulussa, jossa asumme uutukaisessa mineriitillä
päällystelyssä omakotitalossa. Koti tuoksuu lastulevyltä ja kakkosneloselta.
Tukkimiehen täitä on vielä paljon, liikaa pienelle tytölle. Isän rekka seisoo Hiukkavaaran tien pienalla.
Lauantaiaamuna se lastattiin valmiiksi Oulun Lyötyllä ja nyt nokka osoittaa jo
kohti Koillismaata.
Taitaa Tampe lähteä apuriksi reissuun, isä tuumaa. Äiti
toppuuttelee, mutta myöntyy lopulta. Kärppänä viuhahdan rekan koppiin ettei
äiti vain peruisi päätöstään.
Siinä sitten ylpeänä istun isän vieressä. Ohitamme
Korvensuoran, Kiiminkijoen ja suuret suot uutta pikitietä pitkin. Pudasjärvellä
pysähdymme ensimmäistä kertaa. Isä jättää muutaman paketin ja minä kiikutan
tärkeänä rahtikirjat kuitattavaksi.
Matka jatkuu, maisemat muuttuvat. Puuttomat hiekkaharjut
seuraavat toinen toistaa. Osaran aukiota, isä sanoo. Vasta aikuisena tiedän
kuka Osara oli.
Puolangan tienhaaran jälkeen
komea järvi ja komea mänty. Siitä
on otettu mallia kolikkoon, isä sanoo.
Yksi niistä sadasta mallina olleista puista, ajattelen aikuisena kun
katselen myrskyjen repimää puuvanhusta.
Kyllä Suomessa keloja piisaa. Korennossa joku nainen piti kahvilaa
isossa talossa. Siellä ei käydä koskaan, ainakaan jos äiti on mukana.
Yhtäkkiä ollaan vaarojen keskellä. Ohitetaan Pintamojärvi. Jurmussa valmis pikitie loppuu, alkaa tietyö.
Meidän pitää kääntää rekan nokka luoteeseen. Ikkunasta vilahtelevat
Iijoen komeat kosket. Lomavaaraan jyrkkää rinnettä on kesällä helppo nousta.
Talvella isä on päästellyt ärräpäitä laittaessaan ketjuja renkaisiin.
Tullaan Hevosvaaraan. Siellä isä on usein yöpynyt kuten
monet muutkin rekkakuskit. Minäkin yövyin kerran porontaljalla lattialla. Se on
hyvä alusta, isä sanoi. Jos sattuisi russakoita olemaan liikkeellä eivät
pääsisi tiheää karvaa pitkin minua kiusaamaan. Hevosvaaran kuulu ukko syljeksii
mällejään lattialle laitettuja säilyketölkkejä kohden. Useimmiten ohi, huomaan tarkkanäköisenä kakarana. Emäntä laittaa
suolaa kahviin! Talon poika Antti auttaa usein isää vaikkapa niiden ketjujen
laitossa renkaisiin.Kerran Hevosvaaran ukko kävi meillä Oulussa. Tuli ja meni isän kyydissä. Asioi Oulussa. Mitä lie asioinut, rahaa sillä kyllä on, isä sanoi.
Koitilan jälkeen on reissun kohokohta, Kostonjoen silta ja
Kypäräkoski vaikka en sitä lanssin vieressä uittouomaansa viuhtovaa vettä silloin osannut nimetä. Siinä
pysähdymme, aina. Siihen myös jäämme, jos äiti on matkassa. Isä jatkaa
Kuusamoon jättämään junalta tuomansa kappaletavarat ja lastaa lankkukuorman,
joka viedään Ouluun Toppilan satamaan. Koillismaan puu lähtee ulkomaille.
Koitilassa äiti poimii puolukoita, lainaa läheisestä talosta
veneen, onkii. Leiriydymme kosken partaalle
syömään taivalkoskista, talosta
saamaamme hyvää leipää. Joskus paistamme pottuja nuotiossa. Kaikkien ihaninta
on kun pystytämme vihreän, äidin itse ompeleman
teltan ja yövymme.
Jokea hieman pelkään.
Näkkejä, joista äiti varoittaa epäilen kerran nähneenikin. Taisi olla
rapu, joita joessa siihen aikaa oli paljon.
Jos äiti ei ole mukana, jatkan isän mukana Kuusamoon. Uusi pikitie alkaa taas pian Koitilan
jälkeen. Kuuset muuttuvat matkalla kummallisen kapeiksi, riutuneiksi. Kuusamosta ei oikein pidä. Kun isä lastaa
lankkuja, minä käyn ostamassa hänelle norttiaskin ja itselle tikkarin. Sitten
takaisin kohti Taivalkosken pitäjää ja rakasta Kostonjoen siltaa Koitilassa.
Taivalkosken kylällä käyn vasta seuraavalla vuosikymmenellä,
koska pikitie sinne rakennetaan viimeiseksi. Mutta se on jo eri tarina.
