Japanilainen kevät 3

Ihailen laihoja japanilaisia


Lainasin Raahen kaupunginkirjaston remontin  takia supistetusta  kirjastosta kaikki Japania ja japanilaista ruokaa käsittelevät kirjat. Sitten luin facebookista että Taija Tuominen, toinen kirjoittamisenopettajistani, on menossa tänä keväänä Japaniin kirsikkapuiden kukinnan aikaan. Kirjoitin kommenttina Taijalle toivovani ruokapäivityksiä. Kirjailija Hannullakin silloin tällöin vilahtelee japanilaisia säkeitä fb:ssä ja Sannalla, joka jos ei muuta, niin kertoo jättäneensä laiskuuttaan joskus japanin tunnit väliin. Mitähän Petrille kuuluu, liekö Japanissa? Hänkin on - kuten Sannakin - opiskelija aiemmasta opettajan elämästäni. Petri vieraili Sveitsissä CERN:ssä samalla keväisellä reissulla kuin minä, silloinkin oli kevät ja puut kukkivat.  Hän on kertonut minulle Japanista, jossa vieraili ensimmäisen kerran vaihto-opiskelija ja jäi koukkuun.

Entäpä joku muukin kuin minä innostuu Japanin keväästä, täällä Raahessa? Kirjallisuutta ei löydy. Kaikki teokset lojuvat yöpöydälläni, päiväpöydälläni, lipaston päällä olohuoneen ikkunan alla, lipaston päällä keittiön ikkunan alla vanhan Philips-radion vieressä, olohuoneen kirjahyllyssä ja ehkä joku on jo livahtanut  sängyn tai sohvan alle. Onneksi Taija ei asu Raahessa. Eikä Sanna enää ja tuskin Petrikään.

Yksi kirjoista on "Japanilaiset eivät vanhene - eivätkä liho -" . Sen on kirjoittanut Naomi Moriyama, Japanissa syntynyt  mutta myöhemmin New Yorkiin muuttanut. Kirjalla ei ole kirjallisia ansioita, pelkästään kiinnostava sisältö, vertailua japanilaisen ja amerikkalaisen ruokakulttuurin välillä. Luin sitä ennen intialaisia ruokapakinoita "Munakoisojen kiukku" kirjasta. Sen tarinat ovat oikeaa kirjallisuutta ja siinä on reseptejä ja ruuanvalmistusohjeita kuten Moriyman kirjassakin. Luin myös suomalaisen toimittajan Japani-kirjan ja se oli vielä enemmän paperinmakuinen. Ei hienon, mestarin käsin valmistaman paperin makuinen, vaan ihan supisuomalaisen sellutuotteen.

Miksi japanilaiset eivät vanhene ja liho?  Sehän minua raihnaista ja läskistynyttä länsimaalaista kiinnostaa. Olen jo tutustunut siihen miksi ranskattaret eivät liho. Tilastot kertovat että sekä japanittaret ja ranskalaiset lihovat, jos siirtyvät pikaruuan ja CocaColan maailmaan eli kyse ei ole geeneistä, kuten siinä että japanilaiset ovat lyhytkasvuisempia kuin amerikkalaiset ja eurooppalaiset. Meinasin sanoa myös keltaisia, mutta en liene koskaan nähnyt keltaista japanilaista.

Tilastoja (2006): Amerikkalaisten lasten lihavuus on kolminkertaistunut 25 vuoden aikana. Jopa Frasierin poika alkaa näyttää pullukalta. Aikuisista 34% on liikalihavia ja sen uskoo, kun katsoo melkein mitä tahansa amerikkalaista tosi-TV -ohjelmaa. Niin paksuja kuin niistä helposti pongaa, ei Raahesta löydy noin yhtäkkiä ajatellen kuin yksi nuori mies ja hänkin on laihtumaan päin. Liekö rakastunut. Minä olen amerikkalaisittain melko mukavassa kuosissa. Jos nyt lihottaisin itseni tuplahampurilaisilla majoneesin kera yli kolmekymmentä kiloa ja menisin sitten laihdutusohjelmaan laihtumaan ja laihtuisin takaisin nykymittoihin, niin olisin juhlittu laihduttaja. Rupriikki jommassakummassa iltiksessä "Raahelaisnainen laihtui alle sadan kilon - peräti 30 - kiloa kuukaudessa!"

Lisää tilastoja: Ranskalaisten liikalihavuusprosentti kapusi  8 prosentista 11 prosenttiin vuosina 1997-2003. Monetkohan ranskalaiset siihen savutukseen on pistelty poskeen? Turha minun on itseäni pettää ja vertautua amerikkalaisiin. Japanissa olisin yksiselitteisesti läski ja liian pitkä, liian ryppyinen, liian huonokuntoinen. Jos amerikkalaisista naisista 34 % on liikalihavia, niin japanilaisista 3 %. He elävät viisi vuotta pitempään kuin amerikkalaiset sisarensa, terveenä 77,7 vuotta!  Moriyama väittää syyn löytyvän japanilaisesta kotiruuasta.

Moriyaman äidin tokiolaiskeittiön 7 salaisuutta

1. Kala, soija, riisi, vihannekset ja hedelmät

Tyypillinen japanilainen ateria koostuu grillatusta kalasta, kupillisesta riisiä, kypsennetyistä vihanneksista, misokeittoannoksesta , jälkiruokana hedelmäviipale ja juomana vihreää teetä.
Minulle tärkeä tieto on kaalikasvien runsaus ja tieto siitä että kaalilla voi jopa olla vaikutusta siihen, että Japanissa on vähemmän syöpätapauksia kuin USA:ssa. Tuo on kumma uutinen, koska olen tottunut ajattelemaan että Japani on täyteen ahdettu ja varsinkin Tokion ilma saastunutta.  Oli miten oli, lehtikaali, parsakaali, ruusukaali, kukkakaali, keräkaali ja vesikrassi ovat ruoka-aineita, jotka voin lisätä jokapäiväiseen ruokavaliooni muitta mutkitta, koska olen niihin tottunut ja pidän niistä. Työuranikin aloitin 12-vuotiaana kaalipellolla. Ja kyssäkaali, sitä ei saa unohtaa. Kasviksia tuoreena salaateissa, keitoissa, höyrytettynä!

Japanilainen kevääni alkoi sushien maistelulla. Ostin pakastettuja, joissa riisi maistui kuivalta sellulta. Sitten kokeilin sushi-annosta paikallisessa kiinalaisessa ravintolassa. Olivat parempia. Kaapissa minua odottaa norilevää, sushimatto makisu, japanilaista soijakastiketta, wasabi-tahnaa, hillottua inkivääriä, kalakastiketta ja  miriniä eli makeaa riisiviiniä. Öljynä käytän oivallista kotimaista rypsiöljyä ja riisietikan sijasta vaaleaa balsamicoa. Yhden kerran teinkin jo sushia, hieman puolivillaisesti. Sushi on Japanissa lukemani mukaan enemmänkin ravintolaruokaa kuin arkista kotisapuskaa, joten odottelen inspiraatiota.

Misotahna puuttuu! Ja juuri misokeitto on sitä, mitä haluaisin tehdä ja oppia käyttämään päivittäin. Miso tehdään soijapavuista ja sen lisäksi keittoon voi käyttää nuudeleita ja erilaisia kasvisuikaleita.  Misoa odotan ruokavarastooni myös sen takia, että sen sanotaan maistuvat umamille, tuolle mystiselle japanilaiselle maulle. Vaan ei löytynyt misoa Raahen kaupoista. Jälleen yksi syy muuttaa Ouluun.

Kala - siitä kirjoitan joskus tarkemmin. Suomalainen kala on hyvää ja sitä on tuoreena satavilla läpi vuoden ja kesäisin pyydystän sitä itsekin. Jo nyt, tämän japanilaisen kevään aikana, syön kalaa lähes päivittäin. Punainen liha, leikkeet ja makkarat ovat jääneet kokonaan pois. Kanaa syön joskus, eettisistä syistä salaa itseltänikin. Voi kun saisi niitä vanhoja, munimisensa lopettaneita sitkeitä ja maukkaita kanoja, joista nuorena ja köyhänä tein hyvää ruokaa. Nyt kun olen taas köyhä, ne kanat kärrätään biojätteisiin tai syötetään minkeille.

Kala on ykkönen oli ruokavalioni minkä niminen tahansa!

2. Pienempiä annoksia kauniisti kauniille ja pienemmille  astioille aseteltuna

Minulla on kaksi Teron Tokiosta ostamaa hyvin kaunista pikkukulhoa ja niihin liittyvät koristeelliset syömäpuikot. Lisäksi ostin viime reissullani Kööpenhaminassa kaksi kaunista sinistä kulhoa Japani-kaupasta. Ostan lisää erilaisia pieniä kulhoja ja kuppeja kunhan pääsen sinne uudestaan. Sitten on vielä aarre: ohutseinäisiä tumman turkoosin vihreitä Savi-Antin astioita. Pieniä ja kauniita keraamisia ja porsliinisiä kippoja löytyy Suomestakin. Suomalaisessa ja japanilaisessa muotoilussa on paljon samankaltaisuutta.  Suuret pitsalautaset voinen myydä kirpputorilla. 

Kaunista ruokaa syö hitaasti nautiskellen. Ähkyn aiheuttavat möttöruuat voi unohtaa. Mässäilyn kauheutta minulle on edustanut vuodesta 1974 lähtien kohtaus Andrzej Wajdan elokuvasta Luvattu Maa.  Siinä nainen syö rasva suupielistä tippuen kokonaista kalaa täpötäyden pöydän ääressä. Karsea kohtaus kuvaa nousevan kapitalismin ökyilevää sivistymättömyyttä. Minulle se kuitenkin edustaa kirjaimellisesti sitä, miltä se näyttää. Jos köyhä ja nälkäinen ahmii, se ei näytä ihan niin pahalta kuin jos äkkirikastunut.

Pekonia,

munia, muroja, makkaraa,

maitokahvia,

         mantelikakkuja,

marsipaaniporsaita.

Vuosituhantinen köyhien perinne vaatii määrää,

laatukerros sivistyksessä on ohut.                  

Siis vanha viisaus: vähemmän on enemmän. Ei kannata tehdä liian paljon ruokaa kerralla, laittaa esille liian isoja kasoja ja syödä liian isolta lautaselta liian isoja annoksia. Ruokaa on kunnioitettava asettelemalla se kauniisti esille.

3. Ruuanlaitto on kevyttä ja hellävaraista

Höyryttäminen, keittäminen ja vokkaaminen. Pitäisiköhä ostaa vokkipannu? Ne muutama vuosikymmen sitten muodissa olleet ovat jo kattilataivaassa. Koitikartanossa, kalamajallani Kostonjoella minulla on käytössä iso muurinpohjapannu. Sillä voi kerralla tehdä kaikki ruuat, kalat ja kasvikset. Avotulella pihalla, eniten kysymistä vaativat keskellä, valmiit ainekset reunalla.

Alkuperäistä makua ja rakennetta tulee kunnioittaa. Kasvikset ja juurekset saavat olla hieman rapsakoita, ei sekavihannespuuroa.

4. Riisiä leivän sijaan

Tiedänkin jo yhden syyn pullevuuteeni, se on leipä! Kun en ole viitsinyt tai ehtinyt valmistaa kunnon ateriaa, olen syönyt voileivän päällisineen monta kertaa vuorokaudessa. Siitä opettelen pois, syön korkeintaan kerran päivässä täysjyvärukiista jälkiuunileipää. Nyt minulla on aikaa valmistaa kunnon ruokaa, kun olen poissa häkistä, jossa ravasin kiihtyvällä vauhdilla viime vuosikymmenen ennen tätä "kirjailijan" vapautta.

Riisillä en kuitenkaan aio korvata leipää, niin japanilaista minusta ei tule.  Valkoinen riisi ei ole tarpeellista kuin joskus, vaikkapa sushissa.  Täyskarppaukseen en ala. Pienet annokset riisiä tai pastaa ovat sallittuja. Ja peruna silloin tällöin. Olen kuitenkin huomannut, että kasvikset riittävät, ruusukaali on parempaa kuin Uncle Ben´s.

Makeat leivonnaiset ohitan tällä virkkeellä, en ole ennenkään ollut pullan ystävä.

5. Tehoaamiainen

Kunnon aamiaista on tuputettu niin paljon, että monille siitä varmaan on tullut yksi syy lihomiseen. Munat ja pekonit, makkarat ja juustot tai miltä kuulostaisi amerikkalaisittain siirapissa uivat pannukakut?

Misokeitto aamiaisella kuullostaa hyvältä. Siihen voi upottaa kananmunan, sipulia, tofua, lusikallisen täysjyväriisiä tai suomalaisia ohrasuurimoita, kasvissuikaleita ja edellisen illan aterian tähteitä.

Aamiaisesta en aio tehdä pakkopullaa enkä edes pakkoleipää. Syön jotain kevyttä jos mieli tekee. Voin odottaa lounastakin ihan hyvin.  Aloin kirjoittaa tätä esseetä aamuyhdeksältä. Join kupin pikakahvia, päivän ainokaisen ja söin omenan. Kun saan tämän esseen kirjoitettua, valmistan lounaaksi tomaattimunakkaan. Maustan chilillä.


6. Jälkiruuat?

Ihan mitä mieli tekee, mutta vain laatua ja vähän. Ei kannata ostaa kokonaista suklaalevyä. Yksi käsintehty artesaanitaideteos riittää. 

7. Suhde ruokaan

Japanilaiset naiset eivät piittaa laihdutuskuureista, ne ovat ylilihavien amerikkalaisten juttuja. Kunnon ateria japanilaisittain tuo mielihyvää, ei ole suoritus tai terveyttä edistävä akti. Rajoitukset paradoksaalisesti kierouttavat luonnostaan terveen suhtautumistavan ruokaan.
Jotkut suomalaiset laihdutusgurut ovat sitä mieltä että ruuan ajattelu pitää korvata jonkin muun ajattelulla, esimerkiksi liikunnan: keppikävelyä, tennistä ja puolimaratonille! Minä herkkusuuna olen sitä mieltä että ruuan ajatteleminen pitää korvata herkullisen ja laadukkaan ruuan ajattelemisella.

Keho reagoi laihduttamiseen varastoimalla ruokaa ja jojotuksen seuraukset jo tiedämme, useat meistä pullukoista oman karvaan kokemuksen kautta. Suosikkiruokia ei kannata kieltää itseltään.  Perhepitsan sijasta voi syödä yhden palan pitsaa.

Lopuksi pari lohdullista sanaa liikunnasta, ei jäkätystä

Siinäpä 7 japanilaisten hoikkuuden salaisuutta. Entä liikunta? Ei kannata ostaa kausikorttia kuntosalille, jos inhoaa jo eteisessä salin hajuja. Japanissa on kuulemma pitkälle kehittynyt kävelykulttuuri. Tokiolaisrouva ei mene Toyotalla kauppaan tai torille. Ei muuten pariisitarkaan, hänkin kopsuttelee korkokengillään tai tyylikkäillä läskipohjillaan ruokaostoksille. Amerikkalaiset sen sijaan ovat rakentaneet maailmansa autoja varten. Mutta New York, voihan siellä kävellä ja ne, jotka ovat vielä hoikkia amerikkalaisia varmaan kävelevätkin.

Pyöräily on hyvää liikuntaa, sopii minulle.

 

 

 

 

 

 

 

 

Japanilainen kevät 2

Kirsikkapuu

Sakura-öljypastelliväreillä oli vaikeaa saada värejä loistamaan. Vaikka kuinka hankasi tulos oli valju, yhtä kalpea kuin vesivärien kauhtuneet lammikot ryppyisellä paperilla. Lapsena ja vielä aikuisenakin olen kaivannut kirkkaita värejä, oikeita värejä, kylläisiä ja pulleita kuin kypsät hedelmät.  Pastellisävyt ovat keskeneräisiä epävärejä tai auttamattomasti epäonnistuneita. Keväällä minulla on ollut keltaisen nälkä, keltaisia tulppaaneja ja narsisseja työpöydällä. Juuri oikeaa keltaista, ei kanapojan sinervää vaan sitä väriä, johon on lisätty aavistus kultaa.

Työpöytäni on tyhjä. Missä kukat? Mikseivät ne tänään valaise päivääni, nauraa kiherrä, keimaile likaisen ikkunalasin läpi tunkevien auringonsäteiden kanssa?  Tämä kevät on erilainen. Olen väsynyt väreihin, niiden huumaavaan tuoksuun ja alituiseen keskenäiseen kilpailuun.

Valkoinen ei ole väri. Ei se ole kaikki värit yhdessä, turha väittää. Valkoinen jääkenttä, tyhjä maisema tuulen kulkea. Syksyllä kaipasin valkoisia autiomaita. Olin väsynyt elokuun kuoleviin väreihin ja ruskasta en ole koskaan pitänyt. Se murtaa värit ja väittää olevansa loistokas vaikka lehdet kieppuvat kuoleman tanssissa.  Isokorvainen halla puhalsi valkoisen hunnun sinisten ja oranssien vuorten ylle. Maisemat pelkistyivät harmaan sävyihin ja se on hyvä.  Silloin oli hyvä.

Nyt on kevät ja olen hämilläni. Missä keltaiset narsissit viipyvät? Miksi en halua tänä keväänä keltaisen itsetietoista keikarointia. Mietin kirsikankukkia, kirsikkapuita, kirsikkapuistoja. Sakura on kirsikankukinta Japanissa, kliseistäni ensimmäinen joka viettelee minut hiljaisella sulokkuudellaan. Haluaisin nähdä miten vaaleanpunainen leikkii valkoisessa.

Minun pienen taloni puutarha teeskentelee tsehovilaista, haluaa pienestä talosta leikkikaverin, haluaa jo aurinkoon valkoisen lumen ja siihen kirjottujen puiden varjojen alta. Minulla on kirsikkapuu, miehenkorkuinen ja toinen, joka on vielä lapsi. Viime syksynä sain kolme marjaa, nyt odotan kukkia. Haluan nähdä kukkien värin, katsella niitä viipyilevin silmin ja juoda kauniista kupista riisiviiniä.

Minulla on puu myös Kuninkaan puistossa Kööpenhaminassa. Se on vanha, ei kurkota kohti taivaita vaan on kasvattanut muhkuraiset oksansa maan peitoksi. Olen nähnyt puun kukkivan, keväällä, jolloin vain pienet kukat, krookukset ja oudot ulkomaiset kasvit vaivihkaa aloittavat kukintansa. Villiintyvät yhtäkkiä kun kirsikkapuu kohottaa tahtipuikkonsa ja antaa kevätsinfonialle luvan täyttää puiston jokaisen sopukan.

Valkoisten kukkien kesä.  Ennakoin tulevaa kun istutin aitan ikkunan alle valkoisia ruusuja. Tuomet, pihlajat, omenapuut ja vaahtoinen koiranputki, joka saa rauhan kukkia pihallani. Koiranputken kukinnan aika. Miksemme juhlista sitä? Miksi lentäisimme Japaniin asti katsomaan kukkien pilviä?

Valkoiset kukat? Kuoleman puutarha.

Japanilainen kevät 1

Punainen pallo

Monet toisistaan tietämättömät polut kohtaavat , löytävät toisensa ja  punaisen pallon, joka ei ole täysikuu vaan idästä nouseva aurinko.

Japanin lippua olen käyttänyt mallina esittäessäni opiskelijoille vektori- ja rasterigrafiikan eroja. Lippu on pelkistetty, valkoisen keskellä vain punainen ympyrä, raikas ja yksinkertainen.  Muutama vuosi sitten kirjoitin runoa, jossa kaipasin selkeyttä:

1.

Kukkien kauneudesta en kirjoita.

Silmäni väsyvät lehtivihreään.

Matojen ja mehiläisten kaaos on vastenmielistä.

Käteni laskee kynän valkealle paperille.
Nukahdan.

Unessa vaellan jääkentillä ja minun on kevyt olla.

2.

Linnunpoikien enemmistö on ketuille ateria.
Ketunpojista vain kaksi ehtii nähdä nälkää talvella.
Hyvyyttä ja pahuutta ei ole.

                     

Omenan sisällä on mato.

3.

Ruusujen versot eivät jaksa kurkottaa valoon.

Päivänliljat lakoavat.

Vihreät rönsyt kätkevät tahmeat kukat.

Maa mätänee.

Istun valkeassa tuolissani

melkein välinpitämättömänä.

Liekojen valtakunnassa olen voimaton.

Odotan syksyä.

4.

Heinäkuu, täyteen pakattu,

kesäkuun ja elonkorjuun välissä.

Yöt muuttuvat vesiharmaiksi.

Villasukat jalassa avaan kirjoja

ja pelkään asioita,

jotka totisena asettuvat taloksi.

Heinäkuuhun en halua jäädä asumaan.

 

Haluan vain yhden kirjan, sen jota luen. Vien pölyisen kirjastoni kirpputoreille muiden kerättäväksi. Oma kirjastoni on päässäni, sekin liian täynnä,  paljon kaikenlaista turhaa. Kohta sekin tyhjenee, katoaa iäksi. Mitä järkeä sitä oli koota, kasata vuosikymmeniä kuin jotakin suurta tarkoitusta varten?

Punainen pallo tai yksinkertainen lause valkealla paperilla riittää. Mitä teen sadoilla tyhjillä ja täysillä muistikirjoilla? Minne ne ovat menossa, kuka ne polttaa? Tarvitsen vain palan japanilaista vanhan mestarin tekemää paperia, johon piirrän siveltimellä vapisevan merkin. 

Minä, Antero ja Päätalon Kalle

Hannu Väisänen aloittaa kirjansa vertaamalla sunnuntaita maanantaihin, jälkimmäisen eduksi.  Mutta myöhemmin kirjasta huomaa, että sunnuntain pyhäkokemuksilla on ollut valtaisa merkitys nuoren miehen ja taiteilijan kehittymiselle.

Koska minulla ei ole vahvoja kristillisiä kokemuksia lapsuudesta, luen jännittyneenä kuvauksia kirkonpenkillä istumisen piinasta.  Liiankin jännittyneenä, melkein hävettää. Tunnen itseni tirkistelijäksi. Tosi-TV jää  häviölle mennen tullen, tämä ei ole formaatti, tämä on ainutkertaista, täynnä yllätyksiä. Hannu tuo Anteron näkemät kuvat ja aistimat tunnelmat lähelle.  Näen värit ja muodot, kuulen äänet ja hiljaisuuden.  Valo luo liikkeen.

Marja-Riitta tekee Kalevan kritiikissään yllättävän havainnon, mainitsee Päätalon.  Minulta päätalot saivat olla rauhassa pitkään. Ennakkoluuloisesti arvelin tuhansien sivujen sisältävän tylsää, pikkutarkkaa kansatieteellistä kuvausta. Kun  sain siskoltani koko Iijoki-sarjan Taivalkosken kalamajamme hyllyllä säilytettäväksi, aloin myös lukea sitä. En järjestyksessä vaan keskeltä aloittaen. Hämmästyin kirjailijan rehellisyyttä, kykyä repiä rintamuksensa auki, ei ainoastaan ihokasta, vaan mennen välillä vereslihaan asti.

Hannu tekee samaa, tai Antero siis. Mutta eri tavalla. Ilman yksityiskohtien, niiden yllättävien yhdistelyn ja sattuvien vertausten kuvausta kirja olisi selittelyä. Nyt se on taideteos, joka sytyttää lukemisen taideteoksen myös minun, lukijan päässä. Lukeminen on eläytymistä, kokemista, näkemistä ja keskustelua.

Niin Päätaloa kuin Väisästäkin lukiessa pääsen tirkistelemään minulle oudon ihmisen - miehen - sisälle.  Omituista kuinka yksilöllisestä ja yksityiskohdista syntyy yleistä.  Ei prototyyppiä, vaan mies, joka on Antero, ainutlaatuinen ilmiö, mutta jonka olemuksesta saan  varovaisesti tulkiten myös yleisempää tietoa.  Antero ei  ole ainoastaan ihminen, vaan ihmisen alalaji, mies.  Jään miettimään onko taiteilija ihmisen alalaji vai onko se repeilevä hämäränhuntu kaiken yllä?

Tuossapa vasta muutaman alkusivun mietteitä. Lisää tulossa. Olen hieman hidasjärkinen.

Kannattaa lukea:

http://mrvainikkala.vuodatus.net/lue/2013/02/hannu-vaisanen-taivaanvartijat-2013

Kannattaa lukea:

Taivaanvartijat -kirja

Kostonjoella 50-luvulla

Laitan näkkileivän palasen päälle voita ja länttään toisen päälle, käärin voipaperiin ja kipuan isäni Vanaja-ajokin koppiin. Jätän eväät penkille vänkärin paikalle.

On sunnuntai iltapäivä Myllyojalla Oulussa, jossa asumme uutukaisessa mineriitillä päällystelyssä omakotitalossa. Koti tuoksuu lastulevyltä ja kakkosneloselta. Tukkimiehen täitä on vielä paljon, liikaa pienelle tytölle.  Isän rekka seisoo Hiukkavaaran tien pienalla. Lauantaiaamuna se lastattiin valmiiksi Oulun Lyötyllä ja nyt nokka osoittaa jo kohti Koillismaata.

Taitaa Tampe lähteä apuriksi reissuun, isä tuumaa. Äiti toppuuttelee, mutta myöntyy lopulta. Kärppänä viuhahdan rekan koppiin ettei äiti vain peruisi päätöstään.

Siinä sitten ylpeänä istun isän vieressä. Ohitamme Korvensuoran, Kiiminkijoen ja suuret suot uutta pikitietä pitkin. Pudasjärvellä pysähdymme ensimmäistä kertaa. Isä jättää muutaman paketin ja minä kiikutan tärkeänä rahtikirjat kuitattavaksi.

Matka jatkuu, maisemat muuttuvat. Puuttomat hiekkaharjut seuraavat toinen toistaa. Osaran aukiota, isä sanoo. Vasta aikuisena tiedän kuka Osara oli.

Puolangan tienhaaran jälkeen  komea järvi ja komea mänty.  Siitä on otettu mallia kolikkoon, isä sanoo.  Yksi niistä sadasta mallina olleista puista, ajattelen aikuisena kun katselen myrskyjen repimää puuvanhusta.  Kyllä Suomessa keloja piisaa. Korennossa joku nainen piti kahvilaa isossa talossa. Siellä ei käydä koskaan, ainakaan jos äiti on mukana.

Yhtäkkiä ollaan vaarojen keskellä. Ohitetaan Pintamojärvi.  Jurmussa valmis pikitie loppuu, alkaa tietyö. Meidän pitää kääntää rekan nokka luoteeseen. Ikkunasta vilahtelevat Iijoen komeat kosket. Lomavaaraan jyrkkää rinnettä on kesällä helppo nousta. Talvella isä on päästellyt ärräpäitä laittaessaan ketjuja renkaisiin.

Tullaan Hevosvaaraan. Siellä isä on usein yöpynyt kuten monet muutkin rekkakuskit. Minäkin yövyin kerran porontaljalla lattialla. Se on hyvä alusta, isä sanoi. Jos sattuisi russakoita olemaan liikkeellä eivät pääsisi tiheää karvaa pitkin minua kiusaamaan. Hevosvaaran kuulu ukko syljeksii mällejään lattialle laitettuja säilyketölkkejä kohden. Useimmiten ohi,  huomaan tarkkanäköisenä kakarana. Emäntä laittaa suolaa kahviin! Talon poika Antti auttaa usein isää vaikkapa niiden ketjujen laitossa renkaisiin.

Kerran Hevosvaaran ukko kävi meillä Oulussa. Tuli ja meni isän kyydissä. Asioi Oulussa. Mitä lie asioinut, rahaa sillä kyllä on, isä sanoi.

Koitilan jälkeen on reissun kohokohta, Kostonjoen silta ja Kypäräkoski vaikka en sitä lanssin vieressä uittouomaansa  viuhtovaa vettä silloin osannut nimetä. Siinä pysähdymme, aina. Siihen myös jäämme, jos äiti on matkassa. Isä jatkaa Kuusamoon jättämään junalta tuomansa kappaletavarat ja lastaa lankkukuorman, joka viedään Ouluun Toppilan satamaan. Koillismaan puu lähtee ulkomaille.

Koitilassa äiti poimii puolukoita, lainaa läheisestä talosta veneen, onkii. Leiriydymme kosken partaalle syömään  taivalkoskista, talosta saamaamme hyvää leipää. Joskus paistamme pottuja nuotiossa. Kaikkien ihaninta on kun pystytämme vihreän, äidin itse ompeleman  teltan ja yövymme.

Jokea hieman pelkään.  Näkkejä, joista äiti varoittaa epäilen kerran nähneenikin. Taisi olla rapu, joita joessa siihen aikaa oli paljon.

Jos äiti ei ole mukana, jatkan isän mukana Kuusamoon.  Uusi pikitie alkaa taas pian Koitilan jälkeen. Kuuset muuttuvat matkalla kummallisen kapeiksi, riutuneiksi.  Kuusamosta ei oikein pidä. Kun isä lastaa lankkuja, minä käyn ostamassa hänelle norttiaskin ja itselle tikkarin. Sitten takaisin kohti Taivalkosken pitäjää ja rakasta Kostonjoen siltaa Koitilassa.

Taivalkosken kylällä käyn vasta seuraavalla vuosikymmenellä, koska pikitie sinne rakennetaan viimeiseksi. Mutta se on jo eri tarina.

 

Minä ja paska kaupunni


Kaupungeilla on tarinansa. Luin Hannu Väisäsen kirjasarjaa ja koska olen häntä vain pari vuotta nuorempi, löysin kirjasta paljon tuttua.  Esimerkiksi kirjan minä puhuu heinoslaisista. Vaikka lahko oli valtakunnan  mediankin hampaissa, niin muistaneeko koko porukkaa muut kuin tietyn ikäiset oululaiset.

Itse en ihan ollut valmis siirtymään Myllyojalta Sokos-aukiolle riekkumaan 1967, mutta toki muistan ykköspuheenaiheen. Laila ja sisarensa Aune olivat saarnanneet  60-luvun alusta tuhoa Suomen suvulle ja pahalta näyttikin noottikriisin aikaan 1961 ja lisää vahvistusta palaville lampuille antoi typpitehtaan räjähtäminen 1963. Nykyisin Laila tiettävästi johtaa Suomen esirukoilijakansan esirukoilijat  -liikettä Turun seudulla. Tästäpä tulikin hyvä syy lukea Anu Kaipaisen kirja Arkkienkeli  Oulussa.

Olin kymmenvuotias kun heräsin yöllä poksahdukseen. Typpi räjähti.   Kävin tuoreeltaan raunioilla isän ajaman kuorma-auton kyydissä. Salpietarivarasto oli tuusan nuusana. Pelkäsin näkeväni ihmisten riekaleita.

Ylipistoväen yli parin sukupolven yltävä tarina on Aapo Heikkilän ura ortotopolgian dosenttina.  Aaposta on hiljattain ilmestynyt kirja, joten ei hänestä sen enempää kuin että hän oli uskollinen ihailijani. Olin 80-luvulla ketjupolttaja ja Linnanmaan aulassa oli tupakkanurkkaus. Aina kun menin sinne, ilmestyi Aapo viereeni istuskelemaan.  Meille ei riittänyt aski päivässä.

Muistaako joku Poormannin Martin? Minä muistan lapsuudestani pari tarinaa. Martti istui elokuvissa katsomassa amerikkalaista rikosjännäriä. Rosvo kiipesi tikkaita katolle ja poliisit tietenkin perässä. Kun rosvo oli katolla, Martti nousi seisomaan ja huusi: ”Kuse silimille! Kuse silimille!”.  Kerrottiin myös että Martilla oli tapana huomautella kaupungilla vaimojensa kanssa käveleville silmäätekeville että ”taas sulla on erinäköinen neiti kainalossa”.

Merijalin karkkitehdas ja Sisu-pastilli. Lapsuuden unelma. Åströmin nahkatehdas taas haisi pahalle muttei niin pahalle kuin Oulu Oy.  Ja tänä keväänä huomasin, että Sisu-mainos on kadonnut Kaarleholvin talon Aleksanterinkadun puoleisesta päädystä. Harmitti varsinkin kun luin, että Helsingissä oli joku suunnitellut typografisen kiertokävelyn kaupungille.

Nämä tarinat tulivat mieleen yhdellä istumalla luettuani Hannu Väisäsen kirjasarjan keskimmäisen osan.  Kirjoitan lisää sitä mukaa kun tarinoita muistuu mieleen.  Ja toivottavasti  saan mukaan muitakin oululaisia muistelemaan.

Runotorstai

Hyvästit

Häipykää kyttäämästä,

joka vuosi sama terrori.

Nyt se on loppu, häipykää!

Valitsen seurakseni

uudet satuolennot, ystävälliset,

leikkiväiset, nauravaiset,

keijukaiset ja metsänneidot.