Kirsikkapuu
Sakura-öljypastelliväreillä oli vaikeaa saada värejä
loistamaan. Vaikka kuinka hankasi tulos oli valju, yhtä kalpea kuin vesivärien
kauhtuneet lammikot ryppyisellä paperilla. Lapsena ja vielä aikuisenakin olen
kaivannut kirkkaita värejä, oikeita värejä, kylläisiä ja pulleita kuin kypsät
hedelmät. Pastellisävyt ovat keskeneräisiä
epävärejä tai auttamattomasti epäonnistuneita. Keväällä minulla on ollut
keltaisen nälkä, keltaisia tulppaaneja ja narsisseja työpöydällä. Juuri oikeaa
keltaista, ei kanapojan sinervää vaan sitä väriä, johon on lisätty aavistus kultaa.
Työpöytäni on tyhjä. Missä kukat? Mikseivät ne tänään valaise
päivääni, nauraa kiherrä, keimaile likaisen ikkunalasin läpi tunkevien
auringonsäteiden kanssa? Tämä kevät on
erilainen. Olen väsynyt väreihin, niiden huumaavaan tuoksuun ja alituiseen
keskenäiseen kilpailuun. Valkoinen ei ole väri. Ei se ole kaikki värit yhdessä, turha väittää. Valkoinen jääkenttä, tyhjä maisema tuulen kulkea. Syksyllä kaipasin valkoisia autiomaita. Olin väsynyt elokuun kuoleviin väreihin ja ruskasta en ole koskaan pitänyt. Se murtaa värit ja väittää olevansa loistokas vaikka lehdet kieppuvat kuoleman tanssissa. Isokorvainen halla puhalsi valkoisen hunnun sinisten ja oranssien vuorten ylle. Maisemat pelkistyivät harmaan sävyihin ja se on hyvä. Silloin oli hyvä.
Nyt on kevät ja olen hämilläni. Missä keltaiset narsissit
viipyvät? Miksi en halua tänä keväänä keltaisen itsetietoista keikarointia.
Mietin kirsikankukkia, kirsikkapuita, kirsikkapuistoja. Sakura on kirsikankukinta
Japanissa, kliseistäni ensimmäinen joka viettelee minut hiljaisella
sulokkuudellaan. Haluaisin nähdä miten vaaleanpunainen leikkii valkoisessa.
Minun pienen taloni puutarha teeskentelee tsehovilaista, haluaa
pienestä talosta leikkikaverin, haluaa jo aurinkoon valkoisen lumen ja siihen
kirjottujen puiden varjojen alta. Minulla on kirsikkapuu, miehenkorkuinen ja
toinen, joka on vielä lapsi. Viime syksynä sain kolme marjaa, nyt odotan
kukkia. Haluan nähdä kukkien värin, katsella niitä viipyilevin silmin ja juoda
kauniista kupista riisiviiniä.
Minulla on puu myös Kuninkaan puistossa Kööpenhaminassa. Se
on vanha, ei kurkota kohti taivaita vaan on kasvattanut muhkuraiset oksansa
maan peitoksi. Olen nähnyt puun kukkivan, keväällä, jolloin vain pienet kukat,
krookukset ja oudot ulkomaiset kasvit vaivihkaa aloittavat kukintansa. Villiintyvät
yhtäkkiä kun kirsikkapuu kohottaa tahtipuikkonsa ja antaa kevätsinfonialle
luvan täyttää puiston jokaisen sopukan.
Valkoisten kukkien kesä.
Ennakoin tulevaa kun istutin aitan ikkunan alle valkoisia ruusuja.
Tuomet, pihlajat, omenapuut ja vaahtoinen koiranputki, joka saa rauhan kukkia
pihallani. Koiranputken kukinnan aika. Miksemme juhlista sitä? Miksi
lentäisimme Japaniin asti katsomaan kukkien pilviä?
Valkoiset kukat? Kuoleman puutarha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti