Sisätautilääkäri vs. psykiatri

Tapasin torstaina kaksi lääkäriä. Tai oikeastaan en tavannut toista, kuulin vain hänen äänensä puhelimessa. Soitti 6 tuntia sovitun ajan jälkeen. Hyvä kun soitti, tai ehkä en olisi jäänyt mitään paitsi vaikkei olisi soittanutkaan.

Kaikki alkoi pari vuotta sitten. Muisti alkoi reistailla, en muistanut minne olin menossa, enkä mistä tulossa. Unohdin kesken lauseen mitä olin aikeissa sanoa. Oli kuin aivokoppaan olisi kaadettu purkki erikeepperiä. Kroppakaan ei toiminut entiseen malliin, lihaksia ja niveliä kolotti. Olin muuttunut ketterästä kömpelöksi. Ei puhettakaan että olisin hyppelehtinyt kosken kuohuissa liukkailla kivilla perhovavan kanssa.

Olin varma, että olin sairastunut Alzheimerin tautiin. Eräs lääkäri sanoi että tutkitaan. Aivot kuvattiin ja todettiin normaaliksi. Neuropsykologisissa testeissä ei löytynyt mitään muistisairauksiin viittaavaa. Jonkinlaista toiminnan häiriötä oli kuitenkin havaittavissa. Esimerkiksi oli 10-osainen tehtävä, helposta vaikeaan. Helpoimmat olivat helppoja, sitten aloin kyllästyä ja väsyä, ratkaisuajat pitenivät. Viimeiset, vaikeimmat taas menivät vilauksella, kun tiesin että pääsen tympeästä tehtävästä eroon. Niin se hevonen lisää vauhtia kun kotitalli alkaa lähestyä. Lisäksi nuori testaajatyttö ihmetteli, miksi jätin kolmiulotteisia kappaleita piirtäessäni nurkkia auki. Sanoin että luonnostelen.

Neurologi käski tulla vuoden kuluttua uusimaan testaus.

Rauhoituin. Ajattelin että olen luonnostani hajamielinen eli jo syntyessäni vajakki. Kuulun siihen porukkaan, joka löytää lompsan jääkaapista ja työntää sukkahousut pyykkikorin sijasta vessanpönttöön. Kuulin lapsena kun äitini kertoi naapurin emännälle epäilevänsä, että minulla on päässä vikaa. Katsoin kuulemma joskus tuntikaupalla tyhjää seinää. Äiti kävikin silloin tällöin tökkäämässä minua ja sanoi: "Älä tolijota!". Enhän minä seinää katsonut, vaan omia ajatuksiani ja pakenin taustahälyä eli äidin päkätystä.

Kroppa jatkoi kremppaamista. Aloin nukahdella yöunille ennen kuin olin saanut yhtäkään romaania luettua, joskus en edes kymmentä sivua. Aamut ohitin nukkumalla ja iltapäivällä piti ottaa iltapäiväunet. Kävellä en jaksanut viittäkymmentä metriä ja yläkertaan nouseminen kestää niin kauan, että kissa tulee kannustamaan minua hyppelehtimällä pari askelmaa edelläni. Tai miksi puhun menneessä aikamuodossa. Kaikki truo on totta vielä tänäänkin.

Terveysasemalta ostettu lääkäri sanoi että tutkitaan ja kirjoitteli lappuja labraan ja erikoislääkärille, terveyskeskukseen, koska rahani eivät riitä koko ketjun yksityistyttämiseen (liian vaikea sana liima-aivolle, jos joku lukee tämän, niin voisiko kommenteissa kertoa miten tuo sana pitäisi kirjoittaa). Minut jaettiin osiin, joku tutki maksaa, joku keuhkoja ja sormien kivistäville nivelillekin oli oma lääkäri. Tätä on nyt jatkunut hieman toista vuotta. Kardiologi ei ole vielä minua tutkinut, koska hän tulee Oulusta varmaan joskus puolen vuoden kuluttua. Yritän pysyä hengissä siihen asti.

Summa summarum. Sisätautilääkäri soitti ja sanoi että minun pitää laihtua, alkaa liikkua, lopettaa viinan juonti ja tupakointi. Sanoin että juon vain viiniä, enkä tupakoi. No, käski lopettaa viinin juonninkin, koska ranskalaisille kehittyy paljon maksasairauksia ei-humalahakuisen viininlipittelyn seurauksena.

Kävin keväällä neuropsykologisissa uusintatesteissä. Psykologi oli aikuinen nainen ja testeissä jutteluineen kului kolmisen tuntia. Tulos oli, että olen kaikessa, muisti mukaan lukien keskiarvon yläpuolella ja erityisesti minua hiveli tulos, joka väittää minun olevan kielellisesti merkittävästi ka:n yläpuolella.

Sen lisäksi että neuropsykologi tutki muistia, visuaalista ja kielellistä hahmottamiskykyä, uuden tiedon omaksumista ja mitä kaikkea kognitiivista lie tutkinutkaan, hän myös hahmotti minut KOKONAISENA. Kyseli asioista, jotka liittyivät sekä fyysiseen että henkiseen hyvinvointiin tai jossain asioissa pikemminkin pahoinvointiin.

Neuropsykologi epäili ja yhtä fiksu neurologi vahvisti, että minua vaivaa ahdistus. Ymmärsin ahdistuksen ja masennuksen välisen eron jotenkin niin, että masennus on kuin pää olisi pistetty harmaaseen säkkiin, ahdistus taas on rengas vartalon ympärillä, joskus kiristyy ja ajoittain hieman löyhtyykin. Hoitamaton ahdistus voi johtaa masennukseen eli neurolgi tuli siihen tulokseen, että minua pitää hoitaa. Jep, sitähän olin halunnutkin ja ostolääkärinikin oli aikoinaan ehdottanut. Raahessa se ei onnistunut. Köyhempien mielenterveyttä hoitaa yksi psykiatriparka ja yksityinen psykiatri ei ota uusia potilaita, koska entisiäkin oli liikaa.

Pääsin OYS:n jonoon. Minulle soitti mieshenkilö, en tiedä oliko lääkäri, hoitaja vai virkailija. Hän sanoi että minut voinee poistaa listalta, koska on todettu, että minua ei vaivaa muistisairaudet. Kimpaannuin hieman ja sanoin etten tarvinnut aikaa olemattoman muistisairauden takia, vaan ahdistuneisuuden. Sitten hän sanoi, että jonot ovat pitkät, olisi parempi jos hakeutuisin paikallisen mielenterveystoimiston asiakkaaksi. Kerroin tilanteen. Sitten neuvokas neropatti keksi, että voisin mennä terveyskeskuslääkärin puheille. Tuli olo, jota voinee kutsua kafkamaiseksi. Tai kuin olisin osa Markus Kajon pakinaa. OYS:n jono saattoi hänen mukaansa olla peräti 3 kuukautta pitkä! Lopetin puhelin komentamalla miestä pitämään minut listoilla. Totteli kun sanoin, että hänellä ei taida olla minkäänlaista käsitykstä siitä, millaisia mielenterveyspalveluja Suomessa on tarjolla.

Sain loppukeväästä ajan OYS:n yleissairaalapsykiatriselle poliklinikalle. Psykiatrin vastaanotoilla käynti on ollut ylellistä. Minua alettiin hoitaa kokonaisena. Psykiatri, mukava nuori nainen, tietää jopa minun kroppani ongelmista enemmän kuin yksikään sisä- tai muu elintautilääkäri. Saa miettiä ja kertoa omia asioita 45 minuuttia kerrallaan ihmiselle, joka joutuu ammattinsa puolesta kiltisti kuuntelemaan. Ystävät säästyvät. Tai voipi olla että nuoresta psykiatrityttösestä on mukavakin hoitaa minua, koska hän on havainnut muutoksen parempaan puolen vuoden vierailujen aikana. Oivallan oman tilani hänen avullaan ja minustakin tuntuu, että asiat ovat paremmin kuin vuosi sitten.

Psykiatreja pitäisi kouluttaa enemmän ja osan terveyskeskuksen  yleislääkäreistä  voisi korvata heillä. Ihmiset pysyisivät kokonaisina ja yhteiskunta säästäisi paljon rahaa.